Beat Cal. Fear the Tree.

Mitäpä miettii tutkija nyt, kun tutkijavierailu SCANCORiin, Stanfordin yliopistolle, on saapumassa muutaman väliaikapisteen jälkeen päätepysäkillensä? Säästöt on vaihdettu Kalifornian aurinkoon ja vielä määrittelemättömään henkisen pääoman lisäykseen. No se tutkija tietysti miettii, että kovinpa vähän sitä mistään tiesi, kun tätä syksyn tutkimusmatkaan suunnitteli.

Vähän alkaa kroppa (tai paremminkin mieli) olla kaikesta uudesta ja ihmeellisestä niin sanotusti hapoilla, mutta maaliin on päästävä. On ollut kertakaikkisesti kannattava matka, mutta kaikesta siitä, minkä takia tänne tultiin, on vielä täysin mahdoton kiteyttää selkeitä ymmärrettäviä lauseita muutamaan blogin kappaleeseen. Siis mennään sinne niin kovasti rakastamilleni sivupoluille.

Vaikka Stanford on tietysti todella kovatasoinen koulu, niin ei sekään saa täällä ihan kukkona tunkiolla heilua. Täältä löytyy tietysti monta muutakin kovatasoista verrokkia eikä niistä mitenkään vähäisimpänä UC Berkeley. Näiden kahden opinahjon keskinäinen nokittelu eri tasoilla on ollut varsin viihteellistä seurattavaa. Siinä ovat vastakkain kiiltokuvapoika ja sen vähän boheemi serkku. Yksityinen ja julkinen raha. Bisnesvetoisempi suhtautuminen tieteeseen ja noh, sanotaanko perinteisempi lähestymistapa. Erilaisuus paistaa läpi kaikesta ja hyvin mielenkiintoista on ollut seurata vaikkapa keskustelujen erilaista värettä niin seminaareissa kuin epävirallisemmissakin yhteyksissä. Hienoja oppilaitoksia molemmat.

Omaa kieltään näiden talojen statuksesta ja arvostuksesta kertovat erilaiset tunnustukset, joita koulujen henkilökunnalle ja kouluun yhdistetyille henkilöille ja ryhmille jaetaan. Rekordit ovat aika vakuuttavaa luettavaa. Nobelit taisivat tänä syksynä mennä 2-1 Stanfordille.

Nobelista tuli mieleen yksi hauska yksityiskohta yhdeltä Berkeleyn visiitiltä. Vastaan tuli parkkipaikkakyltti, jonka mukaan, oikein hyvällä paikalla keskellä yliopistoaluetta sijaitsevat paikat olivat varattuja Nobel-voittajille. Ensin luulin, että kyseessä on jonkin sortin vitsi, mutta ei se niin tasan ollut. Jos on jotain vielä hankalampaa kuin voittaa Nobel-palkinto, niin se on saada parkkipaikka Berkeleyn kampukselta. Mutta jotta niille paikoille saa parkkeerata, pitää autossa olla NL-parkkilupatarra (NL=Nobel Laureate). Oli kohtuullisen huvittavaa lukea myöhemmin fysiikan Nobelin voittaneen George Smootin tilitystä siitä, kuinka nobelparkkilupa täytyy uusia joka vuosi ja kuinka hän on jo saanut parit sakot kun ei ollut sitä muistanut tehdä. ”Ihan niin kuin ne olisivat lähiaikoina ottamassa palkintoa pois”. Näin itsekin useasti parkkilupaa jonottaneena on ihan lohdullista ajatella, että vaikka se A-luokan parkkipaikka Nobel-voittajille kampukselta löytyykin, niin silti kerran vuodessa kyseiset herrat ja rouvat seisovat siinä samassa hikisessä konttorissa kuolevaisten kanssa odottamassa virkailijan vinkkausta: ”Seuraava jonosta, olkaa hyvä”.

Ehkä kaikkein näkyvintä näiden kahden mammuttiyliopiston reviirinmerkkailu oli Big Game:n aikaan. Big Game eli yliopistojalkapallon legendaarinen vuosittainen merkkipaalu (jalkapallon, jossa siis amerikkalaiseen tyyliin juostaan munanmuotoinen esine kainalossa). Paikallinen El Classico. California Golden Bears (University of California, Berkeley) vastaan Stanford Cardinal (Stanford University). Tänä syksynä isännöintivuorossa oli Stanfordin arkkivihollinen pohjoisesta ja paikalla Berkeleyssä oli reilut satatuhatta katsojaa ja mukanahengaajaa. Ja tietysti myös sekalainen porukka Scancorilaisia ja muita ihme hippejä.

Opiskelijat ottavat tämän taiston todella totisesti. Stanfordin kampuksella peliin valmistauduttiin mm. lahtaamalla tulevan vastustajan maskotti. Kalifornian karhulta nimeltään Oski irtosi lounastauolla pää ja se ripustettiin näyttävin menoin tikun nokkaan keskeisellä suihkulähteellä opiskelijajoukkojen hurratessa taustalla. Vierestä löytyi tunteja pelin alkuun laskeva kello, jonka ympärillä opiskelijat pitivät leiriä ja kajauttivat joka tasatunti järkyttävän kovalla äänellä merkkiäänen, joka kuului, veikkaisin, ainakin johonkin San Josen esikaupunkialueelle asti.

Nämä maskotit ovat sinänsä aika hauska juttu ja jokaisella koululla on tietysti omansa. On karhua ja leijonaa, haita ja bulldoggia. Mutta Stanfordilla se on puu. Siis puu. Täytyy kyllä sanoa, että se ei idean alkuperäisellä isällä ollut ehkä se kaikkein kirkkain päivä, kun sen ensimmäisen kerran keksi, mutta otetaan vastaan mitä annetaan. Beat Cal. Fear the Tree.

No eihän se sitten ollut lopulta ottelu laisinkaan vaan teurastus. Meidän jengi hakkasi niiden jengin ihan lumierin. On myönnettävä, että en ole koulujenvälisissä urheilukilpailussa nähnyt ihan tuollaista tunnelmaa. Terveisiä vaan Forssaan, ja Heikan ja Haudankorvan koulujen vanhoille futisjengeille.

Nyt sitä vasta tajuaa, miten lyhyt aika yksi vuosipuolikas tällaisessa paikassa on. Suuri maailma ja sen rajattomat mahdollisuudet hönkii koko ajan niskaan ja saa aikaan jopa ajoittaisia riittämättömyyden tunteita. Miten sitä kaikkea ehtii? Juuri kun alkaa jotenkin saada juonen päästä kiinni, niin heti ollaan lähettelemässä sähköposteja, että milloin pitää avaimet viimeistään palauttaa. Seuraavalla kerralla tullaan sitten ainakin vuodeksi.

Iso kiitos tästä syksystä Scancorille ja Scancorilaisille, kaikille rahoittajille, suosittelijoille, ja kaikille teille muille, jotka jollain tavalla autoitte tekemään tästä vierailusta mahdollisen!

ps. Tietysti ostin itsellenikin sellaisen kirkkaanpunaisen paidan, jossa lukee isolla Fear the Tree. Joulun väreissä, jouluaiheisella sanomalla varustettuna, aivan kertakaikkisen mainio vaatekappale erilaisiin sesongin juhliin!

Image

Advertisements

One thought on “Beat Cal. Fear the Tree.

  1. Hyvää itsenäisyyspäivää Eeli ja perhe! Oli kiva lukea pieni pala kokemuksistasi siellä!

Kommentointi on suljettu.