Sujuvan vuorovaikutuksen merkityksestä

Väitöskirjatutkimuksessani tutkin vuorovaikutusta johdon kokouksissa. Tutkimustyön kautta vuorovaikutuksen keskeinen rooli kaikessa inhimillisessä toiminnassa on käynyt entistäkin selvemmäksi. Usein vuorovaikutuksen kriittinen merkitys havainnollistuu vasta väärinymmärryksen tapahtuessa. Whalenin ja Whalenin artikkeli ”When words fail” käsittelee juuri tällaista tapausta. Artikkeli kertoo siitä mitä tapahtuu, kun ongelmat apua hälyttävän henkilön ja hätäkeskuksen vuorovaikutuksessa syntyvät, kasautuvat ja vaikeutuvat. Soittajan ja hätäkeskuksen välinen vuorovaikutus epäonnistuu, ja lopulta avun tarvitsija menehtyy. Tarkassa ja oivaltavassa analyysissaan kirjoittajat havainnollistavat, miten väärinkäsitykset syntyvät, ja miten itse asia eli avun toimittaminen sitä tarvitsevalle jää vuorovaikutuksen ongelmien, arvovaltakysymysten ja epäasianmukaisesti sovellettujen toimintasääntöjen jalkoihin. Dramaattinen tapaus tehostaa tutkimuksen tehoa.

Artikkelissa mainitut asiat kävivät tannoin mielessäni myös aivan konkreettisesti. Hälytin apua kolaripaikalle Turun keskustassa, ja huomasin, että hätäkeskuksen virkailijan esittämät kysymykset tuntuivat minusta, samoin kuin Whalenin ja Whalenin artikkelin soittajasta, osin turhilta. Ymmärsin kuitenkin, että hätäkeskuksen näkökulmasta on tärkeää selvittää vahingon laatu ja laajuus, joten vastailin kaikkiin kysymyksiin huolellisesti ja rauhallisesti. Tätä helpotti myös se, ettei kolarin osapuolilla ollut välitöntä hätää. Tapahtuma herkisti minut kuitenkin entistä vahvemmin havainnoimaan vuorovaikutuksen onnistumisia ja epäonnistumisia.

Asioiminen hätäkeskuksen kanssa on erityistapaus, jossa vuorovaikutuksen onnistuminen on kriittistä. Sujuvan vuorovaikutuksen merkitys näkyy kuitenkin monin tavoin myös työssämme yliopistossa olipa kyseessä opettajan ja opiskelijan tai kollegoiden välinen vuorovaikutus. Väitöskirjatutkimuksessani soveltamani etnometodologinen  ja keskustelunanalyyttinen lähestymistapa auttaa tarkastelemaan vuorovaikutusta analyyttisesti, ja havaitsemaan miten se jäsentyy ja mitä sen kuluessa tapahtuu. Etnometodologia pohjautuu näkemykseen siitä, että vuorovaikutus tuotetaan toimijoiden yhteisellä työllä ja tilanteisesti. Tilanteisuus tarkoittaa sitä, että se mitä sanotaan ja miten sanotaan saa merkityksensä juuri tässä tilanteessa ja juuri näiden toimijoiden kesken. Institutionaaliset tai muut roolimme (johtaja – alainen, opettaja-oppilas, professori- tohtorikoulutettava, vanhempi-lapsi) näkyvät siinä, miten vuorovaikutus rakentuu ja organisoituu, ja näitä rooleja myös tuotetaan ja uusinnetaan vuorovaikutuksessa. Aikaisempi tietämyksemme esim. siitä, miten opettajan ”kuuluu” keskustella opiskelijan kanssa ja päinvastoin vaikuttavat siihen, millaisia vuorovaikutuksellisia kontribuutioita pidämme sopivina ja mahdollisina. Hyödynnämme tätä ja muuta meille ajan kuluessa syntynyttä tietämystämme sovittaaksemme oman vuorovaikutuksemme sujuvasti tilanteeseen. Emme usein ole tietoisia tästä työstä ja sen virtaviivaisuudesta.

Vuorovaikutuksen sujuvuutta pidetäänkin itsestäänselvyytenä, kunnes siihen tulee takkuja. Näin voi käydä, jos osapuolet eivät kunnioita yhteistä ”sopimusta” eli rikkovat sosiaalisesti vakiintuneita vuorovaikutuksen tapoja ja normeja. Jo tervehtimättä jättäminen on vahva negatiivinen signaali, ja eräs keskeisiä elementtejä myös viimeaikaisessa AKT-kohussa. Odotukset sopivista tavoista puhua ja toimia tulevatkin näkyviksi usein vasta, kun ne eivät täyty. Etnometodologian perustaja Harold Garfinkel havainnollisti tällaisia tilanteita kuuluisissa breaching experiments’eissään. Garfinkelin opiskelijat toimivat arkisissa tilanteissa ikään kuin eivät tietäisi mitä vuorovaikutustilanteen toinen osapuoli tarkoittaa, ja konflikti syntyi jo muutaman puheenvuoron jälkeen. Suuri osa puheestamme perustuukin oletukseen, että keskustelukumppani hyödyntää hänellä olevaa tietoa tulkitakseen mitä tarkoitamme.

Herkkyyttä toimia rakentavasti vuorovaikutustilanteissa voi rakentaa pyrkimällä tulemaan tietoiseksi siitä, millaisia odotuksia ja ennakkokäsityksiä itsellä ja muilla toimijoilla liittyy kulloiseenkin tilanteeseen. Rakentavaa vuorovaikutusta edistää, jos pystyy tulkitsemaan toisen osapuolen toimintaa eläytymällä hänen tilanteeseensa. Voimme myös itse tarjota tulkinta-apua vuorovaikutuksemme tueksi ”sain parkkisakot, ja olen vähän huonolla tuulella” – ”koira karkasi aamulla, ja olen vähän hajamielinen”. Samalla tulemme itse tietoiseksi sellaisista tunteista, jotka heijastuvat tilanteeseen sen ulkopuolelta ja näkyvät vuorovaikutuksessa negatiivisesti.

Keskeistä sujuvan vuorovaikutuksen kannalta on tahto yrittää, ja tämä näkyy muunmuassa tavassa jolla kohtaamme toisemme ja pyrimme ymmärtämään toisiamme. Joka päiväisessä kanssakäymisessä jo tervehdys valmistaa maaperää myönteiselle vuorovaikutukselle, jossa jouhevasti voimme sovittaa oman toimintamme osaksi sujuvaa vuorovaikutusta.

Mainokset

4 thoughts on “Sujuvan vuorovaikutuksen merkityksestä

  1. Kiinnostava kirjoitus, Kirsi! Vuorovaikutuksen rakentuminen on mielenkiintoinen aihe. Itse pohdin sitä, millainen merkitys on sanattomalla vuorovaikutuksella? Millainen merkitys on pienillä eleillä ja ilmeillä, kun toinen tulkitsee sanojen lisäksi myös niitä? Shared leadership, distributed leadership ja post-heroic leadership ovat ilmiöitä, joissa vuorovaikutus nähdään rakentuvan yhteisissä prosesseissa, ei individuaalisesti ja perustuen esim. johtajan henk. koht. piirteisiin. Olen alkanut myös miettiä, miten riippuvaisia olemmekaan sanoista, vai olemmeko? Olen menossa Rethinking leadership -kurssille toukokuussa. Siellä on ennakkotehtävänä tehdä posteri omasta väitöskirjastaan käyttämättä sanoja. Mielenkiintoista!

  2. Oman väikkärini yksi teoriapohja oli media richness theory, jossa median rikkauteen ajatellaan kuuluvan myös tuo sanaton viestintä, cues, jota voi olla myös äänensävy tai eleet. Teoria ei ihan osu esim. sähköpostiin, jossa voi hyvinkin viestiä rivien välissä muuta kuin sanat antavat ymmärtää. Kukin on varmaan saanut sähköpostia, jonka viestiä on jäänyt pohtimaan pitkäänkin. Monet mieluummin antavatkin palautetta mieluummin kasvokkain kuin kirjallisesti, koska silloin voi tarkkailla vastaanottajan reaktioita ja muokata viestiä reaaliajassa.

    Mielenkiintoista on myös se, kuinka eri ihmiset kokevat eleet tai tervehtimättä jättämiset eri tavoin. Vähän aikaa sitten julkaistussa yliopistokiusaamistutkimuksessa (Itä-Suomen yliopisto), jotkut opiskelijat esimerkiksi kokivat opettajan kiusaajaksi, jos ope ei vastannut sähköposteihin heti!

    • Jep! Sähköposti juuri on haastava viestintäympäristö! Siihen kohdistuu erityisiä odotuksia myös esim. nopeuden osalta. Myös kasvokkaisessa kohtaamisessa vastaamatta jättäminen koetaan vihamieliseksi eleeksi, ja tällöin viiveeksi riittää muutama sekunti.

  3. Kiitos kommenteista, Suvi! Kehollinen viestintä on myös kiinnostava tutkimuskenttä! Sanallisen viestinnän rajallisuus ja haavoittuvuus tulee esille juuri esim. puhelinkeskusteluissa ja sähköpostiviestinnässä, jossa emme pysty käyttämään toistemme kehollisia ja kontekstista tulevia viestejä tulkinnan apuna. Näissä tapauksissa korostuu kielellisen ilmaisun sujuvuuden merkitys. Myöskin tilanteet, joissa sanallinen ilmiviesti ja sanattomat viestit ovat keskenään ristiriitaiset ovat mielenkiintoisia vuorovaikutuksen tutkimuksen näkökulmasta. Usein eleet ja ilmeet välittävät sen tehokkaamman viestin kuin ääneen lausutut sanat. EM/CA-näkökulman mukaisesti vuorovaikutuksen merkitys luodaan yhteisesti siten, että ”kuittaamme” toisillemme, miten olemme toistemme viestit ymmärtäneet tai olemmeko ylipäätään ymmärtäneet ne. Tämä ”kuittaaminen” voi tapahtua verbaalisesti/non-verbaalisesti taikka toimintamme kautta. Poikkeuksellisia johtamiskonteksteja ovat esimerkiksi jääkiekkojoukkue tai vaikkapa sinfoniaorkesteri. Näissä johtajuus on leimallisemmin yksissä käsissä kuin monissa muissa johtajuuden konteksteissa. Sinfoniaorkesterin kapelimestarin viestintä konserttitilanteessa on kehollista ja orkesterin jäsenet ”kuittaavat” näitä viestejä toimintansa kautta. Musiikon ammattitaito perustuukin paitsi oman instrumentin hallintaan, myös kykyyn tuottaa tulkinta paitsi siitä, mitä säveltäjä on tarkoittanut, myös kykyyn olla rakentavassa vuorovaikutuksessa kapellimestarin, oman instrumenttiryhmän ja koko orkesterin kanssa. Orkesteriharjoituksissa tuotettu sanallinen viestintä antaa tulkinta-avaimia johtajan keholliseen viestintään ja päinvastoin. Kiinnostava tutkimusalue kaikenkaikkiaan, ja antoisia tarkastelukulmia on runsaasti.

Kommentointi on suljettu.