Valelääkäri ja välineellinen suhtautuminen korkeakouluissa

Kuluneiden viikkojen aikana on julkisuudessa kohuttu ja keskusteltu valelääkäreistä, valehoitajista ja valeasianajajista. Väärennetyn tutkintotodistuksen turvin on toimittu tehtävissä, joihin ei ole tutkintoa ja pätevyyttä. Tämän kohun myötä olen pohtinut mistä valeasiantuntijailmiössä on kyse, ja mitkä asiat edistävät valetoimintaa.

Kohun taustalla oleva ilmiö kertoo mielestäni tutkinnon välinearvosta; tutkintotodistuksella avautuu ovi tehtäviin, joihin ei oikeasti ole saanut koulutusta ja joita hoitamaan ei ole pätevä. Mielestäni valeasiantuntijailmiössä havainnollistuu osuvasti mitä välineellinen suhtautuminen asioihin, tässä tutkintoon ja opiskeluun, aiheuttaa. Sen sijaan, että olisi panostettu tutkinnon suorittamiseen ja ammattitaidon hankkimiseen, onkin väärennetty osaamisesta kertova todistus.

Välineellinen suhtautuminen näkyy monin tavoin myös korkeakoulumaailmassa. Ulkomaisista kauppatieteen opinahjoista kuulee juttuja siitä, miten sekä opettaja että opiskelija voivat ”suorittaa” kurssin helposti. Opettaja luennoi satojen opiskelijoiden kurssin vuodesta toiseen uudistamatta kurssisisältöä taikka monivalintakysymyksiä sisältäviä tenttejä. Tenttikysymyksiä ja niiden vastauksia puolestaan välittää tehokas pörssi, jonka toiminta mahdollistaa helpon ”opiskelun”. Sen sijaan, että opiskelijat opiskelisivat kurssin tietosisältöjä, he ostavat kysymys-vastaus-paketin, jonka avulla voivat saada tentistä hyvän arvosanan. Sen sijaan, että opettaja pyrkisi linjakkaaseen ja oppimista edistävään opetukseen, hän tuottaa monotonisia kalvosulkeisia ilman minkäänlaista kontaktia opiskelijoihin. Vuosien kuluessa systeemi on hioutunut toimivaksi, ja pelin henki on yhteisesti ymmärretty.

Tällaisessa tapauksessa opettaja on opettavinaan ja oppilas opiskelevinaan. Kumpikin syyllistyvät valetoimintaan; toimintaan, jossa ei oikeasti tehdä sitä, mitä väitetään tehtävän. Valetoiminta kielii välineellisestä suhtautumisesta työhön – oli se sitten opetusta tai opiskelua. Suoritus halutaan saada ilman oikeaa paneutumista ja panostusta asiaan.

Väitetään, että välineellinen suhtautuminen työhön ja opiskeluun on lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana. Eräs eräs keskeinen syy tähän liittyisi lisääntyneisiin ja koventuneisiin vaatimuksiin. Myös minä uskon, että monet toimintaamme kohdistuvat paineet ja vaatimukset voivat edistää välineellistä suhtautumista työhön. Muun muassa opiskelijoiden painostaminen nopeaan valmistumiseen ja korkeakouluopettajien kohdalla  tutkimuspisteiden tuottamisen painottaminen tuottavat paineita, jotka voivat johtaa siihen, että lopulta ollaan opiskelevinaan ja opettavinaan, jotta saadaan homma vain jotenkin suoritettua. Myös se, että opetus/opiskelu nähdään irrallisena ja irrelevanttina muun toiminnan kannalta voi edistää välineellistä suhtautumista.

Meille kaikille elämä on keskenään ristiriitaisten tavoitteiden yhteensovittamista tiukassa aikapaineessa. Äkillistä kohennusta tähän asiantilaan ei ole odotettavissa, pikemminkin päinvastoin, sillä vaatimukset ja paineet kovenevat jatkuvasti. Välineellinen suhtautuminen saattaa tuottaa tähän haasteeseen ratkaisuja, jossa joitakin tärkeitä tavoitteita uhrataan toisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla, vaan uskon, että on mahdollista löytää muunkinlaisia ratkaisuja asiaan. Uskon, että välineellistä suhtautumista asioihin voi itse aktiivisesti pyrkiä torjumaan rakentamalla tekemiselleen uutta merkitystä ja linkittämällä sitä muihin toiminnan alueisiin.

Pohdin asiaa myös perehtyessäni SEFEn vuoden 2010 valmistumishetken palautteeseen. SEFEn kyselyyn vastanneista Turun kauppakorkeakoulusta valmistuneista kauppatieteiden kandidaateista ja maistereista lähes 30%  oli työllistynyt samaan työpaikkaan, jossa oli työskennellyt jo opintojen aikana. Vastaava luku Suomen kaikkien kauppatieteellisten yksiköiden kohdalla oli 23%. Tieto on kiinnostava ja merkittävä, ja havainnollistaa kuinka arvokasta opintojen aikana kartutettu työkokemus on. Korkeakoulun näkökulma opintojen aikaiseen työntekoon puolestaan usein on, että se häiritsee ja hidastuttaa opintoja. Kun töissäkäynti kuitenkin on erittäin yleistä, ja sillä on näinkin merkittävä vaikutus valmistumisen jälkeiseen työllistymiseen, voisiko asiaa pohtia uudesta näkökulmasta?

Pohdintani kietoutuu tässä myös kysymykseen välineellisen ajattelun torjumisesta ja asioiden merkityksellistämisestä uusin tavoin. Entä jos opiskelijat  aikaisempaa jäsentyneemmin hyödyntäisivät opintosuorituksiaan, kuten eri opintojaksoille tehtäviä raportteja ja tutkielmia työssä tarvitsemansa ammattitaidon rakentamiseen? Miten heitä voisi opetuksen keinoin tukea tässä? Voisiko opetuksessa myös olla aikaisempaa näkyvämpi sija opiskelijoiden työkokemuksen reflektoinnille? Miten kaiken kaikkiaan voisi ottaa opiskelijat aktiivisempaan rooliin opetustapahtumassa? Voisiko myös opettaja-tutkija hyötyä aikaisempaa enemmän opiskelijoiden kontakteista elinkeinoelämään, ja ylipäätään hahmottaa opetuksen aikaisempaa voimakkaammin myös tutkimukseensa linkittyvänä?

Keskustelut monien kollegoiden ja opiskelijoiden kanssa vahvistavat, että tällaiset prosessit ovat jo usealla taholla käynnissä. Monet meistä haluavat tehdä merkityksellistä työtä niin tutkimuksen kuin opetuksenkin saralla, ja myöskin aktiivisesti merkityksellistää työtä, jota teemme. Uskon, että näin toimien voimme torjua niin valeopetusta kuin valeopiskeluakin.

Minulle itselleni opettaminen on tarjonnut mahdollisuuden reflektoida asioita niin käytännön kokemukseni kuin oman tutkimukseni kautta, sekä oppia uusia asioita yhdessä opiskelijoiden kanssa. Yhdessä oppiminen on uskoakseni ollut meille kaikille arvokasta itsessään.

Mainokset

2 thoughts on “Valelääkäri ja välineellinen suhtautuminen korkeakouluissa

  1. Tämä oli mielenkiintoista pohdintaa. Välineelliseen opiskeluasenteeseen törmää aina tämän tästä.

    • Jeps. Kaikissa lajeissa on aina välineellisiä pyrkyreitä mukana. Sellaista elämä on. Mitalin toinen puoli (joka panee meidät katsomaan peiliin) on se, että jos ihminen voi tehdä vuosia menestyksekkäästi työtä ilman tutkintoa eikä kukaa huomaa eroa, pitäisikö tutkintoihin panna lisää ruutia? Lääketieteen osa-alueella on valtavaa kädenvääntöä mm. siitä, mitä hoitajat saavat tehdä ja saako heitä kouluttaa lääkäreiksi… Tässä ajattelussa on iso osa asiatonta ammattikuntamonopolin suojelua. Mutta se onkin sitten kokonaan toinen juttu. Kirsin juttu hyvä!

Kommentointi on suljettu.