Hiiriä ja Ihmisiä

Hei kaikki,

Oltuani vuodesta 1998 lähtien yhtäjaksoisesti tietojärjestelmätieteen määräaikaisen professorin tehtävässä minut valittiin viime keväänä pysyvään professuuriin. Ehkä johdossa ajattelivat että kai se Salmela täytyy vakinaistaa kun ei ymmärrä poiskaan lähteä. Kiitokset vielä kerran kaikille prosessin osallisille. Oikein kivalta tämä siirtyminen prekariaatista keskiluokkaan on tuntunut. Oli mukavaa kertoa (vaimon) sukulaisille että pääsin pysyviin töihin jo ennen kuin täytin 50 vuotta. Tämä taitaa nykyisin olla harvinainen etuoikeus.

Akateemiseen perinteeseen kuuluu se, että professorin tehtävään valittu henkilö pitää professoripuheen, jossa kertoo oman tieteenalansa tutkimuksesta. Esitin oman puheeni Turun akatemiatalon juhlasalissa 2.11.2011. Kun puheen laatimiseen meni jonkin verran aikaa, niin arvelin että ehkäpä tämä voisi olla sopivaa blogin ainesta. Puheen otsikkona siis ”Hiiriä ja ihmisiä” ja se kertoo paitsi Steinbeckin kirjasta myös tietojärjestelmien hyväksikäytön vaikutuksista ja niiden tutkimisesta. Tarkoitus ei ollut tehdä ihan haudanvakavaa puhetta, joten ei sitä liian tosikkomaisesti kannata lukea. Mutta … jos puhe synnyttää ajatuksia, niin ei kun kommentoimaan!

”Hiiriä ja Ihmisiä”

Arvoisa rehtori, vararehtorit, arvoisat dekaani ja johtaja, hyvät naiset ja herrat,

John Steinbeckin kirja Hiiriä ja Ihmisiä julkaistiin vuonna 1937. Kirja kertoo kahdesta kulkurista Yhdysvaltojen pula-ajassa. Toinen heistä on selviytymään kykenevä George, toinen on suurikokoinen ja voimakas mutta myös yksinkertainen ja hyväntahtoinen Lennie.

Kirjan otsikko selittyy Lennien kiinnostuksella hiiriä kohtaan. Lennie pitää hiiriä kauniina olentoina, haluaa silittää niitä mutta vahvana ja kömpelönä usein myös vahingossa tappaa hiiren. Kaksikon selviämisestä vastuussa oleva George suhtautuu hiiri-kiinnostukseen kuitenkin hyvin nihkeästi:

George katsahti häneen terävästi.

  • Mitä kaivoit siitä taskustasi?
  • Ei minulla ole mitään taskussa, Lennie sanoi ovelasti
  • Tiedän, ettei ole – Se on nyt kourassasi. Mitä pitelet kourassasi – mitä piilottelet siinä?
  • Ei minulla ole mitään, George. Kunniasanalla.
  • Älä väkytä, anna tänne.

Lennie oli puristanut kätensä umpeen ja ojensi sen poispäin Georgesta

  • Pelkkä hiiri, George
  • Hiiri? Elävä hiiri?
  • Yh-hyh, Kuollut hiiri vain, George. En minä tappanut sitä. Kunniasanalla. Löysin sen. Se oli kuollut kun löysin sen.

1930-luvulla hiiri oli vain hiiri. Mutta kuten kaikki tiedämme, 80-luvusta lähtien hiirellä on ollut myös toinen merkitys. Jos Lennie olisi syntynyt 50 vuotta myöhemmin, hänellä ei olisi ollut suurta sosiaalista ongelmaa. Todennäköisesti suurin osa meistä on tänäänkin silitellyt kuollutta hiirtä.

Jotain kovin tuttua Georgen ja Lennien keskustelussa on myös näiden nykyajan hiirten osalta. Osa meistä on lähes lapsellisen viehättynyt uuteen tekniikkaan, sen helppouteen ja kauneuteen. Osa taas näkee tietotekniikan lähinnä turhamaisuutena ja uhkana, minkä vuoksi sen käyttöä pitää valvoa ja kontrolloida. Juuri tällä hetkellä kodeissa ja työpaikolla käydään vilkasta keskustelua sosiaalisesta mediasta. Toisille sosiaalinen media on ainutlaatuinen mahdollisuus rikastaa omaa elämää ja vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Toiset taas pitävät sitä vain tarpeettomana ajan tuhlaamisena ja saarnaavat siihen liittyvistä vaaroista ja uhista. Nykyinen keskustelu ei oman muistikuvani mukaan kovin paljon eroa siitä keskustelusta, jota käytiin vaikkapa henkilökohtaisten tietokoneiden, kännyköiden, sähköpostin ja internetin alkuaikoina.

Tietojärjestelmätiede on tieteenala, joka tutkii tietotekniikan aiheuttamia muutoksia yritysten, julkishallinnon ja kuluttajien toiminnassa. Kiinnostuksemme ei siis ole itse tietotekniikassa, vaan tämän tekniikan käyttöönoton mahdollistamissa toiminnallisissa muutoksissa. Näitä muutoksia pyrimme kuvaamaan, selittämään ja ennakoimaan. Käytännönläheisenä ja soveltavana tieteenalana pyrimme usein myös ohjeistamaan, eli kertomaan kuinka tietotekniikka tulisi ottaa käyttöön, jotta siitä olisi mahdollisimman paljon hyötyä. Kauppakorkeakouluissa tehdyssä tutkimuksessa erityistä painoa saa myös se, kuinka tietotekniikka saataisiin mahdollisimman hyvin tukemaan yritysten liiketoiminnallisia tavoitteita.

Kuinka positiivisesti me tutkijat sitten näemme tietotekniikan vaikutukset? Varmasti osa meistäkin on enemmän tietotekniikkauskovaisia, toisten taas korostaessa tietotekniikkaan liittyviä uhkia. Mutta silti uskoisin että samoin kuin tieteelliset tutkijat kaikilla tieteen aloilla, myös tietojärjestelmätieteen tutkijoiden suhtautuminen tutkittavaan ilmiöön on säilynyt varsin analyyttisena. Kun tietotekniikkaa otetaan käyttöön se mahdollistaa muutoksia joista osa on positiivisia ja osa taas ei ole. Näitä vaikutuksia me sitten tutkimme.

Tieteenalalla hylättiin jo 80-luvulla yksinkertainen teknologinen determinismi, jonka mukaan tietotekniikka sellaisenaan aiheuttaa muutoksia ihmisten ja organisaatioiden toiminnassa. Tietotekniikka ei aiheuta muutosta, vaan yritykset, julkishallinto ja kuluttajat päättävät itse, mitä tietotekniikkaa he ottavat käyttöön ja miten he sitä käyttävät. Tätä näkökulmaa kutsutaan organisatoriseksi imperatiiviksi. Kun tietotekniikan käyttöönottopäätösten jälkeen kuitenkin seuraa aina uusia muutoksia, ja monet näistä muutoksista ovat sellaisia joita ei ole osattu ennakoida, muuttuu kaikki eräällä tavalla puuroksi. Vaikutukset eivät olekaan enää kenenkään hallittavissa. Kansan syvät rivit sanoisivat, että mopo karkaa käsistä. Tätä me tietojärjestelmätieteilijät kutsumme emergentiksi näkökulmaksi.

Tietotekniikan kehitys on suhteellisen helposti ennakoitavaa, mutta tavat jolla ihmiset päättävät käyttää uusia tekniikoita eivät sitä ole. Tietojärjestelmätieteen historia voidaankin nähdä myös oppimisena inhimillisen toiminnan motiiveista ja luonteesta. Vuonna 1958 julkaistiin Harvard Business Reviewssä ensimmäinen tietojärjestelmätieteelle tyypillisen kysymyksenasettelun sisältänyt artikkeli. Tässä artikkelissa ennustettiin että johdolle rakennetaan omia tietojärjestelmiä ja samalla ennakoitiin merkittäviä vaikutuksia organisaatioihin ja niiden johtamiseen. Johdon tietojärjestelmiä on nyt kehitetty yli puoli vuosisataa, mutta johtajat eivät vieläkään tunnu erityisesti heille suunnattuja järjestelmiä kaipaavan. Vaikka ennustus johtajista tietojärjestelmien käyttäjänä tuntuikin varsin järkevältä, se ainakin osittain osoittautunut vääräksi. Olemme siis ehkä oppineet jotain johtamisen ja johdon päätöksenteon luonteesta.

Toinen esimerkki on sähköposti, jota myös johtajat tällä hetkellä laajasti käyttävät. Vielä 80-luvun lopulla rationaalisesti ajattelevat ihmiset kyseenalaistivat koko sähköpostin ajatuksen. ”Meidän myyntimiehet eivät tule kuuna päivänä lähettämään sähköposteja tai vastaamaan niihin”, vannottiin monessa yrityksessä. Tällä hetkellä meidän kaikkien työpäivät täyttyvät kuitenkin lähes loputtomalta tuntuvasta sähköpostien lähettämisestä ja niihin vastaamisesta. Onko tämä nyt siis inhimillisen kommunikaation korkein muoto – teemmekö tätä vielä vuonna 2030:kin? Entä pakottiko tietotekniikka meidät tähän, vai valitsimmeko me kuitenkin sen ihan itse? Vai karkasiko mopo käsistä?

Mutta millaisia nämä tietotekniikan käyttöönottoon liittyvät vaikutukset – tietoisesti suunnitellut tai satunnaiset – sitten ovat olleet? Positiivisille vaikutuksille löytyy varmasti tukea. Suomessa tietojärjestelmätieteilijät ovat eri yhteyksissä käyttäneet paljon kansantaloustieteen professori Matti Pohjolan toteamusta, että tietotekniikan mahdollistamat muutokset eri toimialoilla ovat olleet viime vuosikymmeninä merkittävin talouskasvua ylläpitävä voima. Hyvinvointiyhteiskunnan edellyttämästä kahden prosentin kasvusta tietotekniikan käyttöönoton mahdollistama tuottavuuden kasvu vastaa puolta.

Pohjolan näkemykseen on tietojärjestelmätieteilijän helppo uskoa. Ajatellaanpa mitä tahansa toimialaa, esimerkiksi pankkisektoria, media-alaa, matkailua, kauppaa, teollista tuotantoa tai julkishallintoa, yksi keskeisimmistä muutosta mahdollistavista tekijöistä on ollut tietotekniikka. Ilman tietotekniikan käyttöönottoa eri alojen rakenteet, toimintatavat ja tuottavuus eivät varmasti olisi muuttuneet niin perusteellisesti kuin mitä esimerkiksi viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana on tapahtunut.

Tämä on vaatinut laajoja toiminnan ja tietojärjestelmien kehittämishankkeita, joissa suuri joukko liiketoiminnan ja tietotekniikan ammattialaisia on yhdessä uudistanut toimintaa ja rakentanut tietojärjestelmiä. Muutokset ovat koskeneet lähes kaikkia työelämässä olleita. Tämä saattaa olla se työ, josta meidän sukupolvemme tulevaisuudessa muistetaan, hieman samalla tavalla kuin me muistamme uudisraivauksen, teollistumisen, itsenäistymisen, sotien ja jälleenrakennuksen sukupolvia.

Arjen tasolla kuva tietotekniikan hienoista vaikutuksista ei kuitenkaan ole lainkaan yhtä positiivinen. Työpaikat ovat täynnä toimimattomia tai hyödyttömiä tietojärjestelmiä, jotka eivät ole luoneet uutta ja parempaa tapaa tehdä työtä. Sen sijaan ne lisäävät työntekijöiden turhautumista, teettävät ylimääräistä työtä, heikentävät asiakaspalvelua ja tekevät muutoksista entistä vaikeampia. Miksi tällaisia järjestelmiä sitten oikein on otettu käyttöön?

Maallikon vastaus on, että syyllisiä ovat tietotekniikkayritykset. Näihin yrityksiin on palkattu rahanhimoisia nörttejä, joilla ei ole kosketuspintaa todelliseen elämään. Tässä kuvauksessa maallikot ovatkin jokseenkin oikeassa. Tietojärjestelmien kehittäminen vaatii korkeaa teknistä osaamista, henkilökunta on usein nuorta ja vailla pitkää elämänkokemusta ja yritykset myös tavoittelevat voittoa. Tutkijoina voimme lisätä että tietotekniikka-alalla kilpailu on kireää eikä rahan tekeminen ole helppoa – yritykset joutuvat tekemään paljon työtä oman tuloksensa eteen, asiakkaan etua voi olla vaikea koko ajan miettiä.

Silti voidaan perustellusti kysyä, että jos organisaatio hankkii huonon tai tarpeettoman järjestelmän, niin voiko siitä syyttää yritystä, jolta järjestelmä on ostettu? Vai pitäisikö syyllistä kuitenkin hakea hieman lähempää?

Potentiaalinen ja sopivasti lähellä oleva syyllinen on tietysti organisaation oma tietohallinto-osasto. Näiden osastojen kanssa tietojärjestelmätieteen tutkijat ovat kehittäneet ja kuvanneet menetelmiä, joita hyödyntämällä yritys voi varmistua sekä hankittavien järjestelmien hyödyllisyydestä että myös niiden helppokäyttöisyydestä. Keskeiset menetelmät olivat olemassa jo 80-luvulla mutta toki niihin on sen jälkeen tullut lukuisia hyödyllisiä tarkennuksia. Yritysten tietohallinto-osastot ovat keskimäärin hyvin tietoisia näistä menetelmistä. Menetelmissä on vain se ongelma, että ne edellyttävät liiketoimintajohdon ja liiketoiminnan ammattilaisten osallistumista.

Alalla onkin jo pitkään tiedetty että tietotekniikan ammattilaisten työn jälki sekä tietohallinto-osastoilla että tietotekniikka-alan yrityksissä on lopultakin on varsin tasalaatuista. Suurin erottava tekijä onnistuneen ja epäonnistuneen projektin välillä on asiakas. Hyvän asiakkaan kanssa projektit sujuvat hallitusti. Huonon asiakkaan kanssa toimittajakin keskittyy vain huolehtimaan siitä, että sopimukset tehdään huolella ja projekti saadaan edes itselle kannattavaksi.

Mutta miksi osa asiakkaista sitten on hyviä ja osa huonoja? Tiivistän seuraavassa voimakkaasti karrikoiden sen ehkä kaikkein keskeisimmän eron, mitä olen omissa tutkimushankkeissani havainnut.

Hyville asiakkaille on tyypillistä se, että ne osaavat kehittää omaa toimintaansa, työprosesseja ja työkäytäntöjä siten, että uusi tapa toimia on kaikilta yksityiskohdiltaan toimiva. Tämä edellyttää työntekijöiltä ja johdolta hyvää toiminnan tuntemusta, normaalia yhteistyökykyä, valmiutta tarvittaessa joustaa omista käsityksistä, oppimisen halua, vähän venymiskykyä ja ehkä hiukan innostustakin. Ei kuitenkaan missään tapauksessa mitään superorganisaatiota, vaan ihan tavallisen organisaation jossa asioista pystytään sopimaan. Tällainen organisaatio osaa pääsääntöisesti hyödyntää oman tietohallinto-osastonsa tuen, ja kykenee hallitsemaan myös niitä tietotekniikka-alan toimittajayrityksiäkin.

Huonoille asiakkaille on tyypillistä se, että ne eivät syystä tai toisesta kykene kehittämään omaa toimintaansa. Esimerkiksi ylin johto tekee suunnitelmiaan irrallaan toiminnasta, keskijohto näkee päätöksenteon oman yksikkönsä edunvalvontana ja työntekijät ovat menettäneet uskonsa toiminnan ja sen kehittämisen mielekkyyteen. Kaikki keskittyvät ensisijaisesti pitämään oman pöytänsä puhtaana. Koska vastuu tietotekniikasta ei varmasti kuulu yhdenkään johtajan tai asiantuntijan pöydälle, se siirretään kokonaan IT ammattilaisille. Tutkijalle jää mielikuva että huonot tietojärjestelmät eivät taida olla kyseisten organisaation suurin ongelma. Epäonnistumiset tietojärjestelmissä kuitenkin pahentavat kierrettä entisestään. Tällaisia organisaatioita on Suomessa olemassa ehkä enemmän kuin haluamme myöntää. Niitä löytyy sekä yksityiseltä että julkiselta sektorilta.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella? Palaan tässä kohdassa puhetta Hiiriä ja Ihmisiä kirjaan. En kerro mitä Georgelle ja Lennielle tapahtui, jotta en paljastaisi liikaa kirjan juonta, vaikka toki moni teistä saattaa kirjassa kerrotun tarinan muistaakin. Sen sijaan voin kuitenkin kertoa että mitä sille hiirelle tapahtui:

  • Tänne! George sanoi.
  • Ääh, anna minun pitää se, George.
  • Anna tänne!

Lennien umpeen puristunut käsi totteli hitaasti. George otti hiiren ja paiskasi sen pensaikkoon suvannon tuolle puolen.

  • Mitä kummaa sinä sen puolesta kuolleella hiirellä tekisit?
  • Voisin paijata sitä peukalolla kun kävellään, Lennie sanoi.
  • No, hiiriä et kyllä paijaile niin kauan kuin minun kanssani talsit.

Varmasti myös tietojärjestelmätieteen tutkijalle tulee mieleen, että jos henkilö tai organisaatio ei osaa käyttää tietotekniikkaa, niin olisi kaikille parempi olla kokonaan käyttämättä sitä. Hiiri kannattaisi heittää suvannon toiselle puolelle. Tämänkään ratkaisun toteutus ei kuitenkaan taitaisi enää olla aivan helppoa. Lenniekin itse asiassa kävi vielä hakemassa hiirensä joen toiselta rannalta.

Omassa tutkimuksessani juuri nämä vaikeat organisaatiot ovat kuitenkin se mielenkiintoisin tutkimuskohde. Meidän ei tarvitse välttämättä kehittää enää lisää entistä hienompia menetelmiä ”hyville” organisaatioille, koska ne tuntuvat selviävän muutenkin. Toiminnan ja tietotekniikan hyväksikäytön kannalta haasteellisia ympäristöjä ovat myös nykyisin yhä yleisemmät usean itsenäisen organisaation muodostamat verkostot. Juuri vaikeissa organisaatioissa tarvitaan niitä liiketoimintaa ja tietotekniikkaa hallitsevia ammattilaisia, joita me tietojärjestelmätieteilijät koulutamme. Näiden asioiden parissa olemme siis Turun kauppakorkeakoulun tietojärjestelmätieteen oppiaineessa tehneet tietohallinnon johtamiseen liittyvää tutkimusta ja antaneet koulutusta jo usean vuosikymmenen ajan. Tämän perinteen pohjalta tulen myös itse jatkamaan työskentelyä tutkimusryhmäni kanssa.

Advertisements